On helppoa sanoa, että kyllä minä tunnen sinut ja vielä helpompaa, että tunnen jo itseni. Mutta, mitä se oikein tarkoittaa se itsensä tunteminen todella?
Sitä ei tule edes ajatelleeksi ja kyseenalaistaneeksi, ennen kuin on aivan pakko. Ainakin minulle kävi niin. Elämä vain tuntui menevän itsestään eteenpäin kunnes tuli ensimmäinen kunnon kriisi eteen . Luulin siis tuntevani itseni ja ihmettelin miten toiset voi niin kummasti ajatella ja toimia, vastoin minun elämänkäsikirjoitustani. Se aiheutti minulle kummastusta ja ihmetystä. Olin aivan ymmällä.
Menin sitten ystäväni ehdotuksesta viikonloppkurssille, jossa oli aiheena itsetuntemus ja itsenäistyminen, itsenäisyyspäivän aikoihin vuonna 1989. Kouluttajana oli edesmennyt oppiäitini Heleena Välkkiö, silloin Raatikainen.
Suurin löytö itsestäni oli tuolloin se, että minä poloinen kuvittelin, että minä tiedän ja osaan ja ajattelen oikein ja toiset väärin ja etenkin kumppanini ajattelee ihan oudosti kaikesta. Tuon tunnistaminen ja tunnustaminen oli kova pala ihan aluksi. Mutta silmät ja korvat aukenivat ihan kerta laakista ja kauhistuin omaa typeryyttäni tai oikeastaan lapsellisuuttani tai vieläkin oikeammin sokeuttani, kuurouttani ja näköalattomuuttani. En siis nähnyt itseäni todellisuudessa ollenkaan. Lapsuudessa rakennettu hallittsi minua ja elin kuin automaattisesti elämää käsikirjoitukseni mukaan, jonka olin laatinut jo ennen kouluikää. Kiltti ja kuulianen lapsi kun olin ollut ja lojaali isän ja äidin opeille, arvoille ja asenteille. Se oli laki minun päässäni, enkä nähnyt sitä koska se oli vain totta ja oikein.
Ryhmässä kuulin ja näin kaikenlaista ja se rohkaisi minua ottamaan informaatiota vastaan ja tajusin, etten ole todellakaan ainoa näin sokea ja kuuro. Ja lohduttavaa oli, että asialle voin tehdä jotain. Toivo alkoi elää paremmasta! Siitä lähti valtava innostus ja kiinnostus itseäni kohtaan. Haluan tutkia mitä minussa oikein on. Haluan ottaa selvää lapsuudessa tehdystä käsikirjoituksestani ja siitä, miten se nyt estää minua olemasta onnellinen. Matka itseen alkoi! Onneksi!
Tuli palava halua alkaa tutkia itseä ja tiedostaa lisää itsestä ja toisista ja koko elämästä. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa ja kaiken mahdollisen kirjoitin kirjaani, analysoin ja jäsensin asioita, tapahtumia, tunteita. Syntyi aina uusia oivalluksia, joista sain voimaa jatkaa. Sitähän teen yhä edelleen. Niin monimuotoinen on tuo oma mielen ja sielun rakenne, että tutkimista riittää. Ihminen ei tule koskaan valmiiksi ja hyvä niin! Kuka se valmista ihmistä kestäisikään. Joka päivä tulen onnellisemmaksi ja kyvykkäämmäksi. Nöyremmäksi elämän edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti